Syrjäytymisen syistä

Syrjäytymisen syistä  ( Yleislääkärilehti No 3  20012 )

Kokemukseni mukaan, nyky Suomessa, pääasialliset, pitkäaikaisen ja elämäntavaksi muuttuneen syrjäytymisen syyt ovat liittyneet asianomaisen persoonallisuuden kehityksen vaillejääneisyyksiin, itsetuntovaurioihin ja vääristymiin. Ne eivät välttämättä näyttäydy selkeinä diagnostisina psykiatrisina häiriötiloina, vaan usein epämääräisenä irrallisuutena, näköalattomuutena, elämänilon puutteena ja yleisenä kyvyttömyytenä ja haluttomuutena ottaa aikuinen vastuu elämästä, niin toimeentulon, vanhemmuuden kuin muidenkin ihmissuhteiden alueella. Taustalla näyttävät vaikuttavan läheisiin kehitysvuosien ihmissuhteisiin liittyneet puutteet ja usein vakavatkin häiriöt, kuten hyväksikäytöt, alkoholismi, väkivalta, insesti, rakkaudettomuus ja kasvatusvastuussa olleiden kyvyttömyys ilmaista ja hallita tunteitaan.

Tälläisten epäkohtien vammauttamia löytyy kaikista yhteiskuntaluokista. Kasvatusvastuussa olleiden aikuisten keinottomuuden ja tuhoavan käyttäytymisen taustalla ovat yleensä olleet heidän omat vastaavanlaiset lapsuuden kokemuksensa. Taloudelliset vaikeudet ovat useimmiten olleet korkeintaan laukaisevia tekijöitä, lisärasitteita tai seurausta syrjäytymisestä.

Persoonallisuuden kehitystä traumaattisesti vahingoittaneita vuorovaikutuspuutteita kokeneiden ihmisten minä jakautuu toisaalta iänmukaiseen, vaikkakin vuorovaikutusvalmiuksiltaan usein puutteelliseen, kehityskykyiseen minään, jota kutsun kehitysminäksi, ja toisaalta sisäistettyjen traumojen ja vaillejääneisyyksien pohjalta syntyneisiin minätiloihin, joita kehitysminä  ei, niiden traumaattisen luonteen takia, ole voinut saada hallintaansa. Sen sijasta traumaattiset minätilat ajoittain hallitsevat tietoisuutta ja syrjäyttävät kehitysminän tajunnan sisältönä.

Traumapohjaisten minätilojen kirjon tarkempi luonne vaihtelee ihmisestä toiseen. Ne voidaan kuitenkin jakaa kahteen pääryhmään: Uhrina olemisen minätiloihin, joita kutsun uhriminäksi ja toisaalta samaistuksiin traumojen aiheuttajiin, näitä minätiloja kutsun alistavaksi minäksi. Lievemmässä muodossa kumpiakin tavataan jossain määrin useimmilla ihmisillä. Uhrin minätilassa ollessaan asianomainen etsii, sitä itse tiedostamatta, nykyisyydestä kaikkea sitä, mitä on lapsuudessaan jäänyt vaille ja hyvitystä kokemilleen kärsimyksille ja kokee vaatimuksen aikuisesta vastuun kantamisesta työelämässä ja vanhempana epäoikeudenmukaisena.

Koska lapsuuden menetyksiä  ei voida konkreettisella tasolla enää saada hyvitetyksi, uhrin minätilassa elävät jatkuvassa uhmakkaassa vaillejääneisyydessä, jossa he syyllistävät muuta maailmaa  vaikeuksistaan, pakenevat aikuista vastuuta kaikilla ja kokevat kroonista tuhoavaa kateuden ja vihan tunnetta aikuista selviytymiskykyä ja elämäniloa ilmaisevia ihmisiä kohtaan.  Heidät koetaan riistäjinä jo senkin takia, että heillä on elämän ilossaan sellaista, mitä uhriminä  ei voi koskaan tavoittaa. Kyltymättömässä ahneudessaan ja aikuisen vastuunoton välttelyssään uhriminä on myös äärimmäisen taitava manipuloimaan muita ihmisiä säälin ja syyllisyyden tunteilla saadakseen erilaista vastikkeetonta hyötyä itselleen, josta ei koskaan kuitenkaan olla aidosti kiitollisia, ja joka ei koskaan ole riittävää. Suurin osa katukerjäläisistä toimii tässä minätilassa.

Uhriminä on kuin persoonallisuuden käen poika, mitä enemmän sitä tuetaan , sitä suuremman vallan se saa ihmisessä ja syrjäyttää vähitellen kehitysminän. Kehitysminän auttaminen, sen sijan, on aina  -->

kannattavaa.  Sen tavoitteena on aikuinen iänmukainen elämä, se nousee heti jaloilleen kun pystyy ja on avusta kiitollinen.

 Uhriminä ei myöskään kykene vanhemmuuteen, vaan pyrkii usein tekemään lapsestaan itselleen vanhemman korvikkeen, jolle uskoutuu vaikeuksissaan ja johon turvautuu peloissaan. Se myös yleensä kilpailee ja kokee kateutta ja vihamielisyyttä oman lapsenkin hoidetuksi tulemisen tarpeiden ja oikeuksien suhteen ja saattaa sekä laiminlyödä , että suoraan vahingoittaa lasta, usein kurinpidon nimissä.  Parhaassa tapauksessa lapsi kelpaa "kaveriksi", jonka suhteen vanhemmalla ei ole turvaa antavaa aikuista auktoriteettia, eikä kykyä asettaa tarvittaessa rajoja. Näin syntyy helposti köyhyyttä ylläpitävä vaillejääneisyyden kulttuuri jossa uhriminän ylivalta siirtyy sukupolvesta toiseen.

Uhriminä on siten iänmukaisen minän vihollinen. Se pyrkii kaikin keinoin sabotoimaan kehityminän pyrkimyksiä saada elämä aikuiseen hallintaansa, koska se ei voi luopua varhaisista tarpeistaan. Näin monen ihmisen hyvin alkanut opiskelu, työsuhde tai muu terveeseen aikuisuuteen liittyvä pyrkimys kariutuu toistuvasti masennuskohtauksiin, alkoholin käyttöön tai johonkin muuhun itsetuhoisaan toimintaan. Sen rajaton ahneus ja tuhoava kateus voi myös kohdistua ulkomaailmaan ja ilmetä esimerkiksi varasteluna,kiusaamisena ja äärimuodoissaan ryhmätasolla ja synnyttää viime vuoden Lontoon ryöstelyorgioiden kaltaisia väkivaltaisuuksia.

Uhriminä ja iänmukainen kehitysminä voivat ilmetä äkkijyrkästi erillisinä minätiloina. Lontoon ryöstelyyn osallistunut sosiaalityöntekijä kävi itse ilmoittautumassa poliisille. Hän sanoi, ettei ymmärrä, mikä voima yhtäkkiä syrjäytti vastuuntuntoisen aikuisen hänessä ja sai hänet hallitsemattomaan tuhoavan ahnehtimisen tilaan.

Alistavan minän kokemukset  tuhoavasta  ylivoimaisuudesta muihin  nähden ovat seurausta samaistumisesta koettujen traumojen aiheuttajiin. Alistava minä ja uhriminä vaihtelevat  tajunnan sisältönä samallakin henkilöllä. Alistavan minän hallitessa, jokin ihminen tai ihmisryhmä, näyttäytyvät arvottomana, halveksittavana ja pahana, mikä on seurausta siitä, että uhriminään liittyvät huonommuuden tunteet ovat, sitä tiedostamatta, sijoitettu toisiin ihmisiin. Ei ole harvinaista, että uhrina ollut kiusattu on myöhemmin kiusaajan roolissa, ja tuolloin esiintyy ylimielisen itsevarmasti, muita mitätöiden ja ivaten. Tämä on myös tavallinen tausta rasismille.

Silloin kun persoonallisuuden traumat ovat niin laaja-alaisia, että ne hallitsevat kokemusmaailmaa ja kehitysminä on jäänyt siinä määrin kehittymättömäksi, että iänmukaisen identiteetin tunnetta ei ole kunnolla saavutettu, asianomainen kärsii usein epävakaasta persoonallisuudesta. Näillä ihmisillä on usein suuri taipumus väkivaltaan sekä itseä, että muita kohtaan. Erityisen vaarallisiksi voivat muodostua ne, usein älyllisesti lahjakkaat epävakaat henkilöt, jotka pystyvät patologisen narsismin tuella vakauttamaan minäkokemustaan ankkuroimalla sen alistavan minän  yli-ihmisfantasioihin, samalla kun he projisioivat huonoksi ja pahaksi koetun uhriminän muihin, kuten muun rotuisiin tai toisin uskoviin ihmisiin, jotka pitää tuhota ja alistaa. Tällaista, epävakaan ja narsistisen persoonallisuuden, yhdistelmää pidän todennäköisenä niin Hitlerillä yli-ihmisoppeineen kuin temppeliritariksi itsensä ylentäneellä joukkomurhaaja Anders Breijvikillä.

 

-->

Syrjäytyneisyyden ehkäisyn  ja hoidon painopistealueita

Krooniseen syrjäytymiseen ajautumisvaarassa olevat ihmiset tarvitsevat apua  kehitysminälleen. On tärkeä ymmärtää, että vaikka he ovat uhreja, heitä ei voi auttaa sen enempää heissä piilevän uhriminän, kuin alistavan minänkään ehdoilla. Heiltä on edellytettävä kehitysminän aikuisuutta, jota on kannustettava ja tarvittaessa autettava saamaan lisää psykososiaalisia valmiuksia ja ammatillista koulutusta. Vastikkeeton sosiaaliturva yleensä vain edistää syrjäytymistä tukemalla uhriminän pyrkimyksiä paeta aikuista vastuuta.

 Uhriminän ja alistavan minän yllykkeille on asetettava rajat ja ne on pyrittävä saamaan kehitysminän hallintaan. Lievemmissä tapauksissa esim. asevelvollisuuden suorittaminen voi tärkeällä tavalla auttaa montaa nuorta miestä vahvistamaan kehitysminänsä aikuisuutta ja korjaamaan puuttuvaa vastuullisuutta ja kurinalaisuutta. Edellytyksenä on luonnollisesti koulutuksen ja kurinpidon asiallisuus.

Kun kysymyksessä on kehitysminän laaja-alaisempi rikkinäisyys, saatetaan tarvita kuntouttavaa psykososiaalista terapiaa, identiteetin tunteen vahvistamiseksi, vuorovaikutustaitojen ja tunteiden hallinnan parantamiseksi sekä uhriminän ja alistavan minän kaoottisten yllykkeitten hallintaan saamiseksi. Tämän edellytyksenä on mm. se että, terapiassa kuntoutettavan kehitysminän on saatava surra ja työstää kehitysvuosien pelon, turvattomuuden, häpeän, vihan ja loukatuksi tulemisen tunteet, eheytyäkseen ja saadakseen traumaattiset minätilansa hallintaansa.

Erityisesti sosiaali-ja terveyspalveluiden työntekijät kohtaavat työssään samankin henkilön eri persoonallisuuden puolet. Kun he kohtaavat aikuista vastuuta pakoilevan pelurin asiakkaissaan, se joko suututtaa heitä tai he tulevat manipulatiivisesti syyllistetyiksi tukemaan uhriminän epäterveitä pyrkimyksiä. He voivat myös kohdata uhriminän vastapelurin, pelottelemalla, mitätöinnillä ja uhkailuilla asioitaan ajamaan pyrkivän sadistisen alistavan minän; se niinikään suututtaa heitä tai he pelosta antavat periksi. Heidän tulisi kuitenkin pysyä jämäkästi asiallisina aikuisina, asettaa rajat niin asiakkaansa uhriminälle kuin alistavalle minällekin, ja kohdistaa aina sanansa tämän persoonallisuuden aikuiselle puolelle. Luonnollisesti tämän edellytyksenä on se, että myös työskentelyolosuhteet antavat tähän mahdollisuuden .

Koulusurmat, perheväkivalta, huostaanotot ja lisääntyvä syrjäytyminen, kertovat karua kieltään terveen psykososiaalisen pääoman hupenemisesta ja em. traumapohjaisten kaaottisten yllykkeiden aiheuttaman häiriytymisen lisääntymisestä.

Erityisesti alle kolmevuotiaiden lasten päivähoitoon liittyvät epäkohdat, jotka voivat vaarantaa   persoonallisuuden perustan kehityksen, sekä riittävien luotettavien kasvua tukevien aikuiskontaktien puute myöhemminkin lapsuudessa, ovat keskeisen tärkeitä painopistealueita, joihin tulisi kiinnittää erityistä huomiota.

Perheväkivallan suhteen tulisi ymmärtää, että yleensä niin krooninen, toistuva väkivalta kuin siihen alistuminenkin, on oirekäyttäytymistä. Usein puolisot ilmentävät toistuvasti ja pakonomaisesti lapsena koettuja traumaattisia väkivaltakokemuksia joko alistajan tai uhrin rooleissa, jotka eivät ole heidän kehitysminänsä hallinnassa. Turvataloissa pitäisi rutiiniluontoisesti selvittää väkivaltakäyttäytymisen taustat ja tarvittaessa suojattava lapset sekä tarjottava apua vanhemmille.

ADHD tai Asperger diagnoosia epäiltäessä on  tarkoin selvitettävä myös  perhetausta. Hoitamieni epävakaitten potilaiden lapsista suuri osa oli saanut jommankumman diagnoosin, silloinkin kun he tosiasiassa oirehtivat väkivaltaista ja turvatonta perhe-elämää ja sen aiheuttamaa psykososiaalisten valmiuksien puutetta.

Kaikki koulusurmaajat olivat myös hakeneet apua ennen tekoaan ollessaan kärsivässä kehitysminässään. Surmateko sen sijan on todennäköisesti tehty alistavassa ylemmyyden tuntoisessa, muita ihmisiä vihaavassa ja halveksivassa minätilassa, joka usein saa ylivallan kehitysminän menettäessä toivon avun saamisesta. Mikäli heidän hätänsä olisi tullut oikein ymmärretyksi,  on todennäköistä, että surmateot olisi voitu estää.  

Aito hyvinvointivaltio nojaa vastuuntuntoiseen, aitoon välittämiseen kykenevään aikuisuuteen. Se tarjoaa kansalaisilleen sekä riittävän psykososiaalisen pääoman, että aineelliset edellytykset kehittyä edellytystensä mukaisiin mittoihin ja tarvittaessa apua elämän saamiseksi iänmukaisiin uomiin. Se suo kansalaisilleen niin elämänilon ja onnistumisen, kuin työnsä hedelmistä nauttimisen oikeuden ja turvan niin sairauksien, työttömyyden kuin vanhuuden varalta.  

Erityisen tuhoisaa on ihmisissä piilevän uhriminän ja alistavan minän manipulatiivinen hyväksikäyttö erilaisten poliittisten ja muiden valtapyrkimysten voimanlähteenä. Stalinin  ja Hitlerin totalitaarishirviövaltiot ovat tästä synkkänä muistutuksena.  

Jorma Tähkä psykiatri

Suhtautumista katukerjäämiseen

Kerjuun taustalla on nähtävissä kahdenlaisia vaikuttimia. Kerjäläinen saattaa olla aidosti ahdinkoon joutunut olosuhteiden uhri joka viimeisenä keinonaan turvautuu kerjuuseen mikä etenkin kehitysmaissa saattaa ajoittain olla ainoa vaihtoehto. Tällöin asianomainen pyrkii kuitenkin kaikin keinoin saamaan elämän uudelleen hallintaansa ja elättämään itsensä omalla työllään. Näiden ihmisten auttaminen kannattaa aina, he ovat avusta kiitollisia ja nousevat jaloilleen heti kun pystyvät.

Toisen ryhmän muodostavat ne ihmiset joille riiston uhrina olemisesta on tullut identiteetin perusta, elämäntapa ja elinkeino. Uhrin roolissaan heillä on alinomainen tunne oikeudesta vastikkeettoman hyvityksen saamiseen maailmalta.Heidän mieltään hallitsee alemmuudentunteinen kaunaisuus, tuhoavan kateuden ja rajattoman vaillejääneisyyden tunteet, joita mitkään avustukset eivät pysty hälventämään.Uhrin roolin vangiksi jääneiden ihmisten elämänhistoria on yleensä laaja-alaisen psykososiaalisen  ja taloudellisen riiston ja usein myös väkivallan leimaama. Uhrin identiteetti on kuitenkin heidän persoonallisuutensa kehityskyvytön ja vammautunut osa joka estää heitä työstämästä kokemiaan traumoja ja saamaan haltuunsa persoonallisuutensa iänmukaisia valmiuksia ja mahdollisuuksia rakentaa itselleen uusi onnellisempi elämä. Uhrin identiteetissä kerjäävä ihminen havainnollistaa sekä omaa riistettynä olemistaan, että pyrkii samalla varsin häikäilemättömin ja teatraalisin keinoin manipulomaan ohikulkijoiden säälin, myötätunnon ja  syyllisyydentunteita saadakseen vastikkeetonta hyvitystä kokemilleen vääryyksille.  Ilmaistu kiitollisuus on puhtaasti näyteltyä, eivätkä mitkään avustukset saa asianomaista luopumaan kerjäläisen elinkeinostaan. Uhrin identiteetin lähtökohdista tapahtuvaan kerjäämiseen liittyy usein myös taipumus omaisuusrikoksiin koska tässä tilassa oleva ihminen ei usein koe mitään syyllisyydentunteita varastaessaan, vaan kokee pikemminkin vain ottavansa sen minkä maailma on hänelle muutenkin velkaa. "Uhriminä" on myös mielen sisällä häikälemätön voima, joka estää ja tukahduttaa terveempien persoonallisuuden puolien pyrkimyksiä löytää keinoja aitoon realiteettipohjaiseen elämän olosuhteiden parantamiseen. "Uhriminän" vallassa oleva aikuinen ei yleensä pysty myöskään suomaan lapsilleen paremman elämän eväitä ja näin siirtää vaillejääneisyyden kulttuuria sukupolvesta toiseen.Juuri laajojen kansanryhmien pitkäaikaisen alistamisen ja riiston myötä syntyneet "vaillejääneisyyden kulttuurit"muodostavat keskeisen psykososiaalisen vastarinnan lähteen  pyrkimyksille poistaa köyhyyttä ja kurjuutta maailmasta.

Koska ammattimainen katukerjääminen edustaa selvästikin etupäässä juuri uhrin identiteetistä käsin tapahtuvaa kerjäämistä joka vain ylläpitää kurjuutta,tulisi se  kieltää. Samalla tulisi kuitenkin EU:n piirissä tehdä kaikki mahdollinen kerjäläisten elinolosuhteitten ja elämän lähtökohtien parantamiseksi ja yhteiskunnan tasaarvoisiksi itseään omalla työllään elättäviksi jäseniksi tulemiseen kannustamisessa. Erityisesti pitäisi kiinnittää huomiota heidän lastensa koulutukseen ja tukea lasten oikeutta ihmisarvoiseen elämään niin lapsena kuin aikuisenakin.

 Tampere 10.10.10

 Jorma Tähkä psykiatri

Alle kolmevuotiaiden päivähoito

Kasvatustieteilijä Erja Rusasen huoleen alle kolmevuotiaiden lasten soveltuvuudesta päiväkotihoitoon on helppo yhtyä. Artikkelista saa kuitenkin sen vaikutelman ikäänkuin asiaan olisi vasta nyt herätty.Kuten esim. Liisa Kelti-kangasjärvinen kirjassaan Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot  (WSOY 2010 ), käsitellessään ansiokkaasti päiväkodin vaikutusta lapsen soisiaaliseen kehitykseen, tähdentää, jo 1990-luvulla useat laajat ja  arvovaltaiset tutkimukset ( Vandelin,Bates,Borgen, Harvey jne ) osoittivat, että lapset, joiden kokopäiväinen päivähoito oli alkanut ensimmäisen ikävuoden aikana ja jatkunut kouluikään saakka, olivat myöhemmin luokassa aggressiivisempia,  helpoimmin turhautuvia ja eniten sääntöjä rikkovia. Alle yhden vuoden iässä aloitettu hoito ennusti ongelmia voimakkaimmin ja sosiaalisesti selviytymikykyisimmät kouluiässä olivat ne, jotka oli hoidettu kotona yli kolmevuotiaaksi.

Laajin ja tunnetuin asiaa koskeva tutkimus lienee 1990-luvulla USA:ssa  tehty NICHD-tutkimus (National Institute of Child Health and Human Development  Study of early Child Care). Siinä oli mukana 27 yliopistoa 10 eri osavaltiosta tai kaupungista ympäri USA:ta. Tutkimuksessa oli mukana 10.000 äitiä, ja lasten seuraaminen aloitettiin syntymähetkestä jotta myös päivähoitoa edeltäneet olosuhteet voitiin huomioida.
Keskeinen tutkimustulos oli, että tuntimäärä, jonka lapsi oli viettänyt kodin ulkopuolisessa hoidossa 4!/2:een ikävuoteen mennessä, ennusti lapsen sosiaalisia taitoja esikoulu- ja kouluiässä sekä äidin että opettajan raportoimana. Mitä enemmän lapsilla oli kertynyt keskimäärin tähän ikään mennessä päiväkotihoitotunteja viikossa, sitä enemmän lapsilla oli käytösongelmia ja ristiriitoja tovereiden kanssa, erityisesti tottelemattomuutta,levottomuutta ja hyökkäävää käytöstä. Nämä tulokset säilyivät, vaikka päivähoidon laatu ja kodin olosuhteet oli otettu huomioon.

Vaikka päivähoidon keskimääräinen vaikutus myöhempään sosiaalisuuteen ei ollut tavattoman suuri, se oli kuitenkin selvästi havaittavissa. Erja Rusasen näkemyksiä tukien, ryhmissä tapahtuva hoito vastakohtana yksilölliselle hoidolle oman hoitajan kanssa oli pienille lapsille epäedullisempi sosialisoitumisen kannalta. Suomen alle kolmen vuoden ikäisten lasten hoidollisiin epäkohtiin on tiettävästi kiinniitetty huomioita myös Unicef:n taholta.
Niin kuin Keltikangas järvinen viisaasti toteaa, pienempikin yleinen aggressiivisuuden lisääntyminen siirtää yhteiskunnan normeja väkivaltaa suosivaan suuntaan kokonaisuudessaankin. Suomalaisten koululaisten todettu levottomuus, lisääntyvät huostaanotot, väkivaltailmiöt, kiusaaminen ja lisääntyvät ADHD- tapaukset, joista ainakin osa ovat käsitykseni mukaan  lasten persoonallisuuden varhaisten vuorovaikutusvaurioiden ilmentymiä, ja merkit yleisestä, yhä suuremmasta vaikeudesta solmia kestäviä, rakkauteen ja ystävyyyteen perustuvia ihmissuhteita, tulisi herättää laajaa huolta ja perusteellista keskustelua .

Itse olen myös vakuuttunut ,että nuorten syrjäytymisen ja aineellisenkin köyhyyden keskeisiä taustasyitä ovat kasvuvuosien kehityksellisten vuorovaikutustarpeiden riittämätön huomioiduksi tuleminen, ja tähän kytkeytyneet traumat, jotka jättävät persoonallisuuden psykososiaaliset valmiudet vajajaiksi. Samalla syntyy voimakkaita vihan, vaillejääneisyyden ja tuhoavan kateuden ja ahneuden minätiloja.Ne liittyvät elämättömän lapsuuden tarpeisiin, jotka eivät enää aikuisuudessa ole tyydytettävissä. Kun ne kohdistuvat itseen, ne ovat omiaan vahingoittamaan persoonallisuuden terveen puolen aikuisia, työhön ja opiskeluun liittyviä pyrkimyksiä, esim. aiheuttamalla masennusta,itsetuhoisuutta huumeiden ja alkoholin käyttöä sekä yleistä vaikeutta ottaa aikuista vastuuta itsestään ja lapsistaan. Kun ne kohdistuvat ulkomaailmaan ne voivat ilmetä esimerkiksi varasteluna, impulssiivisina väkivallantekoina ja äärimuodoissaan, myös Englannin äskettäisten mellakoiden kaltaisina joukkotuhoamisen ja varastelun orgioina.


Tampere 18.10.2011

Jorma Tähkä psykiatri

Kommentti syrjäytymisestä, Aamulehti 29.5.2011

Pääkirjoituksessaan 29.05.11 Aamulehti kiinnitti huomiota erittäin tärkeään kysymykseen köyhyyden, huono-osaisuuden  ja syrjäytymisen laajemmista  syistä ja hoitokenoista . 

Kokemukseni mukaan, nyky Suomessa, lähes aina aina pääasialliset pitkäaikaisen ja elämäntavaksi muuttuneen syrjäytymisen syyt ovat liittyneet asianomaisen persoonallisuuden kehityksen vaillejääneisyyksiin, itsetuntovaurioihin ja vääristymiin. Taustalla ovat olleet läheisiin ihmissuhteisiin liittyneet puutteet ja usein vakavatkin  häiriöt ,kuten hyväksikäytöt,   alkoholismi, väkivalta, insesti, rakkaudettomuus ja kasvatusvastuussa olleiden kyvyttömyys ilmaista ja hallita tunteitaan.Tälläisten epäkohtien vammauttamia löytyy kaikista yhteiskuntaluokista. Kasvatusvastuussa olleiden aikuisten keinottomuuden  ja  tuhoavan käyttäytymisen taustalla ovat yleensä olleet heidän omat vastaavanlaiset lapsuuden kokemuksensa. Ajankohtaiset taloudelliset vaikeudet ovat useimiten olleet korkeintaan laukaisevina tekijöinä.

Psykososiaalista ja usein fyysistäkin väkivaltaa sekä persoonallisuuden kehitystä vahingoittaneita vuorovaikutuspuutteita kokeneiden ihmisten minä jakautuu toisaalta iänmukaiseen, vaikkakin vuorovaikutusvalmiuksiltaan usein puutteelliseen kehityskykyiseen minään, ja toisaalta sisäistettyjen traumojen pohjalta syntyneisiin minätiloihin joiden vallassa ollessaan asianomainen saattaa esimerkikisi ilman ulkoista syytä syyllistyä joskus vakavaankin väkivaltaan. Näiden traumapohjaisten minätilojen kirjon tarkempi luonne vaihtelee ihmisestä toiseen, mutta yksi on kaikille persoonallisuuden kehitystarpeissaan vakavammin vaille jääneille yhteinen, se on vaille jääneen lapsen minätila uhrina. Lievemmässä muodossa se on havaittavissa useimmissa ihmisissä.
Tässä minätilassa ollessaan asianomainen etsii, sitä itse tiedostamatta,  nykyisyydestä konkreettisella tasolla kaikkea sitä mitä on lapsuudessaan jäänyt vaille ja hyvitystä kokemilleen kärsimyksille ja kokee vaatimuksen aikuisesta vastuun kantamisesta työelämässä ja vanhempana olemisesta epäoikeudenmukaisena.

Koska lapsuuden menetyksiä  ei voida konkreettisella tasolla enää saada hyvitetyksi uhrin minätilassa elävät jatkuvassa uhmakkaassa vaillejääneisyydessä jossa he syyllistävät muuta maailmaa kaikista vaikeuksistaan, pakenevat aikuista vastuuta kaikilla elämän alueilla ja kokevat kroonista tuhoavaa kateuden ja vihan tunnetta aikuista selviytymiskykyä ja elämäniloa ilmaisevia ihmisiä kohtaan. Nämä he kokevat riistäjinä jo senkin takia, että näillä on elämän ilossaan sellaista mitä he eivät vaille jääneen lapsen minätilassa voi itse koskaan tavoittaa. Kyltymättömässä ahneudessaan ja aikuisen vastuunoton välttelyssään vaille jäänyt uhriminä on myös äärimmäisen taitava manipuloimaan muita ihmisiä säälin ja syyllisyyden tunteilla saadakseen erilaisia vastikkeettomia hyötyjä itselleen, joista ei koskaan kuitenkaan olla aidosti kiitollisia ja  jotka eivät koskaan ole riittäviä.Uhriminä on kuin persoonallisuuden käen poika, mitä enemmän sitä tuetaan , sitä suuremman vallan se saa ihmisessä ja syrjäyttää vähitellen iänmukaisen terveen minän. Terveen minän auttaminen sen sijan on aina kannattavaa.   Sen tavoitteena on aikuinen iänmukainen elämä, se nousee heti jaloilleen kun pystyy ja on avusta kiitollinen.

Vaille jääneessä minätilassa oleva ei myöskään kykene vanhemmuuteen ,vaan pyrkii usein tekemään lapsistaan itselleen vanhemman korvikkeen jolle uskoutuu vaikeuksissaan ja johon turvautuu peloissaan. Vaille jäänyt minä myös usein kilpailee ja kokee kateutta oman lapsenkin hoidetuksi tulemisen tarpeiden ja oikeuksien suhteen. Parhaassa tapauksessa lapsi kelpaa "kaveriksi". Näin syntyy helposti köyhyyttä ylläpitävä vaillejääneisyyden kulttuuri.

Vaille jäänyt minä on siten iänmukaisen minätilan vihollinen. Se pyrkii kaikin keinoin sabotoimaan aikuisen puolen pyrkimyksiä saada elämä aikuiseen hallintaansa koska se ei voi luopua varhaisista tarpeistaan. Näin monen ihmisen hyvin alkanut opiskelu, työsuhde tai muu terveeseen aikuisuuteen liittyvä pyrkimys kariutuu toistuvasti masennuskohtauksiin, alkoholin käyttöön tai johonkin muuhun itsetuhoisaan toimintaan.

Krooniseen syrjäytymiseen ajautumisvaarassa olevat ihmiset tarvitsevat  apua aikuiselle minälleen.Heidän on opittava tunnistamaan ja saamaan iänmukaisen minän hallintaan vaille jääneen minän yllykkeet ja mahdollisuuden surra iänmukaisen minänsä tilassa lapsuutensa traumoja. He saattavat tarvita apua myös vuorovaikutusvalmiuksiensa parantamisessa varsinaisen ammatillisen koultuksen lisäksi. Joskus myös psykoterapiaa. Sosiaalityöntekijät kohtaavat työsään samankin henkilön kummatkin persoonallisuuden puolet. Kun he kohtaavat vastuuta pakoilevan manipulatiivisen pelurin asiakkaissaan ,  se joko suututtaa heitä  tai he tulevat manipulatiivisesti syyllistetyiksi tukemaan uhriminän epäterveitä pyrkimyksiä. Heidän tulisi kuitenkin pysyä jämäkästi asiallisina aikuisina , asettaa rajat vaille jääneelle lapselle asiakkaassaan ja kohdistaa aina sanansa asiakkaansa persoonallisuuden aikuiselle puolelle.

Yhteiskunnan tulisi myös kunnioittaa ihmisissä olevaa vastuuta kantamaan ja aitoon välittämiseen kykenevää aikuista ja suoda tälle  oikeutettu ilo oman työnsä hedelmistä.  Väkivallan ja tuhoavan vihan syvimmät syyt ovat siinä, ettei yhteiskunta mahdollista kehitystä toimintakykyiseksi ja eheäksi aikuiseksi . Aito hyvinvointivaltio tarjoaa kansalaisilleen sekä riittävän sosiaalisen pääoman että aineelliset  edellytykset kehittyä edellytystensä mukaisiin mittoihin ja tarvittaessa apua elämän saamiseksi iänmukaisiin uomiin. Ja se suo myös kansalaisilleen elämänilon ja onnistumisen oikeuden. Erittäin tuhoisaa on ihmisissä piilevän vaille jääneen lapsen minätilan manipulatiivinen hyväksikäyttö erilaisten poliittisten ja muiden valtapyrkimysten voimanlähteenä.

Tampere 29.11.2011

Jorma Tähkä psykiatri

Testikirjoitus

Tänne tulee Jorma Tähkän blogi.